Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinoiden taikaa

Tämä vieraskirja on pyhitetty ainoastaan kouluttajien hoitotarinoille. Mikäli hoidat omalle hoitosivullesi, ilmoitathan uudesta tarinastasi linkin kera kouluttajakirjassa - älä täällä!

Tarinoiden minimipituus on 600 sanaa. Ennen tarinan lähettämistä, muista tallentaa se jonnekin, sillä suntuubi tykkää kadotella viestejä lähettämisen yhteydessä. Tarkistathan tarinasi ennen lähettämistä; mahdollisten kirjoitus- tai ajatusvirheiden varalta. Satunnaisista kirjoitusvirheistä en sakota - kaikille meille niitä sattuu, mutta jos lukeminen käy vaikeaksi ja tekstiä on vaikea ymmärtää, suosittelen parantamista! Muistathan laittaa kappalejaot, se helpottaa ja selkeyttää lukemista huomattavasti. Ilmoita myös tarinan alussa mikäli teksti sisältää nuoremmille sopimatonta materiaalia! Tarinoissa saa käyttää väkivaltaa ja kiroilla - hyvän maun rajoissa! Pysytään myös realistisissa kuvioissa, lentäminen ja loitsujen lurittelu ei ole mahdollista.

Pokémonisi exp:n saanti per tarina määrittyy tarinan laadun perusteella. Kyseessä ei siis tarvitse olla pitkä romaani, vaan jos tarina on koko sisällöltä laadukas, ei sillä tarvitse olla pituuttakaan niin paljoa! Rahansaanti määrittyy samoin kaavoin. Lähetäthän uuden tarinan vasta, kun olen vastannu edelliseen tarinaasi!

 

 [ Kirjoita ]

Nimi: Tragicomicastle

27.05.2018 05:30
Se lyhyt ja ytimekäs Prologi

Nousin aamulla aikaisin. Välttääkseni turhaa hössötystä ja säästääkseni ainakin omia hermojani päätin tehdä lähtöni nopeasti ja salassa. Kaivoin esiin telttaretkiä varten ostetun rinkkani ja pakkasin sinne kaiken välttämättömän. Ruokaa, vaatteita, makuupussin, teltan, retkikeittimen, astioita, ynnä muuta sellaista. Valitsin mukaan myös muutaman kiinnostavan kirjan, pelikortit, puhelimen laturin ja muuta yhtä epäoleellista. Katsoin välissä aina kelloa ja laskin päässäni minuutteja ehtiäkseni lähtemään ennen kuin äitini, pikkusiskoni ja isäpuoleni heräisivät. Rustasin nopeasti, huonolla käsialalla hyvästelykirjeen ja jätin sen odottamaan keittiön pöydälle. Istuin syömään nopeasti valmistamaani aamuapalaa, muroja appelsiinimehussa. Olin vielä sen verran unitokkurassa etten hätäpäissäni erottanut maito- ja mehupurkkeja toisistaan, mutta söin mehumuroni sitä sen enempää ajattelematta ja huuhdoin ällöttävän maun suustani lasillisella vettä. Katsoin vielä viimeisen kerran kelloa ennen kuin puin päälleni ulkovaatteet. Siivosin jälkeni keittiöstä, sammutin valot ja sellaista, että talo näytti täysin koskemattomalta. Vedin vielä tennarit jalkaani ja sujahdin rinkkoineni ulos ovenraosta Laverre Cityn raikkaaseen aamuilmaan, jota terästi kuitenkin inhottava pakokaasun löyhkä, joka kantautui kauempaa keskustasta. Aamu oli vasta nuori, mutta suurin osa kaupunkilaisista oli hereillä salijohtaja Valerien muotinäytöksen vuoksi. Katselin hetken ohikiitäviä autoja ennen kuin nousin pyöräni satulaan ja polkaisin sen käyntiin.
Laskin loivaa mäkeä varovaisesti alas ja naputtelin Town Mapiin kaverini Tannerin osoitteen varmuuden vuoksi, koska hän osallistuisi karkumatkaani. Väistelin taidokkaasti vastaantulevia ihmisiä ohittaessani Laverre Cityn pokemonsalin. Valmistelut olivat jo niin hyvässä vauhdissa, että kukaan ei huomannut edes tervehtiä, saati huomata yllättävää läpikulkuani. Rinkan olkahihnat hiersivät epämukavasti, mutta en antanut sen häiritä. Ajoin Town Mapin osoittamaan suuntaan, vaikka tiesin tasan tarkkaan missä Tannerin koti sijaitsi. Se oli hiukan kaupungin ulkopuolella, aivan kaupungin ja Route 14 rajalla. Sieltä oli helppo jatkaa matkaa kohti Lumiose Cityä ja professori Augustine Sycanmoren laboratoriota. Kaivoin ajaessani myös varovasti esiin puhelimeni ja lähetin herätysviestin Tannerille. Hän sattui nimittäin olemaan koko Kalosin alueen pahin unikeko ja herätyskellon vaikutus poikaan oli lähes olematon.
”Herätys senkin laiskiainen. Tänään on suuri päivä”, tavasin viestin itselleni ääneen ja sujautin puhelimen nopeasti takaisin taskuuni ja vaihdoin sen Town Mappiin. Olin pian perillä joten hidastin vauhtia asteittain. Tannerin kodin pystyi jo erottamaan maisemasta sekä sen takana piilottelevan Route 14. Ajoin Tannerin pihaan ja kiersin taloa sen verran, että pääsin pojan ikkunan alle, joka oli talon alemmassa kerroksessa joten saatoin kurkata sisään. Tanner oli vaivoin hereillä ja hän keräili satunnaisia esineitä reppuunsa. Koputin ikkunaa ja kesti hetken ennen kuin Tanner havahtui ääneen ja tuli avaamaan minulle sisäänpääsyn.
”Huomenta ruusunen”, toivotin kohteliaasti ja kiipesin sisään ikkunasta. Tanner mumisi muutaman sekalaisen sanan ja nosti oman reppunsa selkäänsä. Hän haukotteli pitkään ja hieraisi silmiään unisesti.
”Eikö oltais voitu lähteä, vaikka muutaman tunnin päästä?” Tanner sanoi unisesti ja vilkaisi minua tuimahko, mutta väsynyt ilme kasvoillaan.
”Tiedät kyllä, miksi. Senkin ruusunen. Onko sinulla nyt kaikki tarvittava varmasti mukana?”, ääneni saattoi olla hivenen äidillinen, mutta Tanner ei ole tullut tunnetuksi hyvän muistinsa ansiosta, joten poikaa sai aina olla vahtimassa. Tanner laski reppunsa maahan ja kaiveli sitä hetken kunnes hymähti tyytyväisenä, jonka oletin tarkoittavan jotakuinkin 'kyllä on kaikki mukana' tai 'kyllä on kaikki mukana eikä sinun tarvitse leikkiä minulle äitiä'. Olimme siis valmiita lähtöön. Ikkunan sijaan käytimme tällä kertaa ovea poistuaksemme talosta ja Tanner haki pyöränsä varastosta. Hän on hiukan tanakka, lyhytjalkainen poika, joten hänen nousunsa pyöränselkään oli jopa huvittavaa katseltavaa. Poika oli jäänyt orvoksi nuorena, joten asui isovanhempiensa kanssa. He olivat ihan kivoja ja heidän kotonaan he kasvattivat muun muassa Ponytoja, Skiddoja, Mudbrayta, Blitzlejä sekä muita vastaavanlaisia ratsupokemoneja. Siksi talo oli syrjässä ja niin iso.
”Olemmeko nyt valmiita lähtöön kapteeni?” Tanner herätti minut ajatuksistani. Nyökkäsin ja nousin itsekin pyöräni selkään lähteäkseni kunnes Tannerin perheen herkkäuninen vahti-Houndour havahtui ja rupesi räksyttämään ärtyneenä. Jouduimme hetkellisesti paniikin valtaan, hylkäsimme polkupyörämme ja yritimme rauhoitella Houndouria mahdollisimman hyvin. Tanner tiesi onneksi, mikä siihen tepsi eikä Houndour jaksanut kauaa räyhätä vaan palasi koppiinsa.
”Huh... Se oli täpärällä”, huokaisin helpotuksesta.
”Älä nyt. Houndour saattaa olla hiukan haukkuherkkä ja äksy, mutta parempaa vahtikoiraa saa hakea. Se vain luuli meitä murtovarkaiksi. Se oli ihan luonnollinen reaktio. Et voi syyttää sitä”, Tanner puolusti lemmikki pokemoniaan.
”En syytäkkään. Olen vain iloinen, että sen hiljaa”, vastasin ja kävelin takaisin pyöräni luokse ja viitoin Tanneria tekemään samoin. Poika nyökkäsi ja nousimme uudelleen satulaan. Polkaisimme nopeasti pyörämme liikkeelle ylittäen kaupungin ja Route 14 rajan.

Matka kaupunkien välillä oli pitkä ja synkkä. Route 14 oli yksi, iso, pelottava metsä, joka tunnettiin hyvin kummitustarinoistaan. Villit Haunterit tykkäsivät pelotella routea ylittäviä matkalaisia, mikä olikin yksi syy routen kyseenalaiselle maineelle. Kaikkein kuuluisin oli kuitenkin tarina kummitustalosta, jonka jokainen kaloslainen on varmasti joskus kuullut. Katsoin hetken aikaa Tannerta, kun ajoimme routen läpi. Matkaan kuluisi useampi tunti, joten ehdotin tälle taukoa. Tanner nyökkäsi hyväksyvän vastauksen ja pysähdyimme yhden puun juureen nauttimaan hetken lepoa ja voileipiä sekä vettä.
”Muistatko sen tarinan kummitustalosta?” kysyin yllättäen Tannerilta.
”Muistan. Se oli musta aika pelottava, mutta se ilmestyy tänne ainoastaan yöllä. Onneksi nyt on jo auringonnousun aika niin ei tarvitse enää pelätä”, Tanner oli myös yhdenlainen jänishousu. Hän pelkäsi kaikkea, jopa varmaan omaa varjoaan. Mutta se oli tavallaan myös aika huvittava piirre pojassa, kaikki hänessä oli huvittavaa. Siksi kai tulimme niin hyvin toimeen.
”Menikö se jotenkin niin, että... Se oli pimeä ja myrskyinen yö monta vuotta sitten. Eksyneenä, tulin tämän talon luokse ja menin sisään. Valot eivät toimineet, joten minua pelotti kierrellä ympäri talossa. Lopulta löysin tieni keittiöön. Siellä ei näkynyt merkkiäkään siitä, että siellä olisi ollut joku... Löysin jääkaapin ja kun avasin sen, heikko valo pääsi ulos. Pääsisin vihdoin ulos. Ja minä näin heikosti värjöttelevän miehen huoneen nurkassa. Yritin kertoa hänelle, että olin eksynyt ja toivoin hänen antavan minun jäädä aamuun asti, mutta kun minä lähestyin häntä...” olin pääsemässä tarinan kohokohtaan, kun Tanner pysäytti minut.
”Lopeta! Selkäpiitäni karmii!” poika parkaisi. Naurahdin vain pirullisesti, koska en halunnut lopettaa tarinaa kesken, joten selvitin kurkkuni ja jatkoin.
”En voi lopettaa parhaassa kohdassa... Siis, kun minä lähestyin häntä... Mies huusi 'Pysy etäällä!', pahoittelin ja jatkoin suojapaikan anomista. 'Etkö voi auttaa minua?' kysyin ja mies huusi 'En puhu sinulle!'. Katselin miestä yllättyneenä. Kun tein niin, mies kysyi minulta 'Etkö näe niitä? Takanasi! Lauma kasvottomia miehiä!'”, Tanner kirkaisi tyttömäisesti pelosta ja piteli rintaansa. Nauroin vedet silmissä pojan taikauskolle.
”Älä nyt. Tarina ei ole totta, kuten tiedät joten ei tarvitse pelätä. Ja kuten sanoit on päivä eikä aaveet hyökkää päivällä”, muistutin Tannerta. Poika nyökkäsi ja yritti nousta tutiseville jaloilleen. Autoin poikaa hieman ja nostin tämän pyöränsatulaan. Nousin itsekkin ja lähdimme taas liikkeelle, kohti Lumiose Cityä. Metsä tuntui kuitenkin jatkuvan loputtomasti. Ja se myös kuhisi elämää. Goomyja, Weepinbellejä, Karrablasteja, Carnivineja, Shelmetejä ja Skorupeja vilisti ympäriinsä metsässä, että olimme vähällä myös osua niihin. Haunterit olivat onneksi nukkumassa, koska jos ne olisivat ilmestyneet, olisin saanut antaaa ensiapua Tannerille, joka oli vieläkin varpaisillaan tarinan vuoksi ja tärisi silminnähden pelosta.
”Eihän aaveita ole oikeasti olemassa?” Tanner kuiskasi varovasti.
”Ei ole. On vain haamupokemoneja. Kuten Hauntereita, Gastlyja, Duskulleja, Yamaskeja, Shuppeteja, Lampentteja, Trevenantteja, Pumpkabooita ja sen sellaisia. Ei ole siis mitään pelättää Tanner. Voit ottaa ihan rauhallisesti. Muista, että kaikelle on aina olemassa myös järkevä selitys, johon ei liity minkäälaisia henkimaailman asioita”, rauhoittelin poikaa parhaani mukaan ja yritin samalla ajaa törmäämättä puihin. Lopulta onnistuimme kuin onnistuimme selättämään kummitusmetsän ja pääsimme Lumiose Cityn maaperälle. Suurkaupunki täydessä loistossaan ja keskellä kaikkea kohoaa upea Prismatorni. Ihastelimme hetken näkyä lumoutuneina, koska se oli aina yhtä upea ja vaikuttava, vaikka sen näkisi sata kertaa. Laverre Cityyn nähden Lumiose City oli jotain aivan omaa luokkaansa, vaikka Laverre City oli toki myös suuri. Mutta Lumiose Cityss oli sitä tiettyä jotakin, joka sai hengen salpautumaan yhä uudelleen ja uudelleen.
”Sitten kohti professorin laboratoriota, kapteeni”, Tanner totesi ja nosti väärän kätensä armeijamaisesti ohimolleen.
”Tuo tehdään oikealla kädellä. Ei vasemmalla”, huomautin ja näytin oikean asennon.
”Vaikeaa tuollainen, kun ei ole käynyt asepalvelusta. Ja olen sitä paitsi myös vasenkätinen”, Tanner huomautti. Olimme olleet paikoillamme joitakin minuutteja, kun suurehko lava-auto tavoitti meidät ja pysähtyi muutaman metrin etäisyydelle. Kyydistä nousi kaikkien tuntema Kalosin oma pokemon professori Augustine Sycamore.
”Tervehdys teille. Olisiko täällä kaksi kyytiä vailla olevaa, matkansa aloittavaa kouluttajaa?” hän kysyi ystävällisesti ja nyökkäsimme. Pyörät nousivat vaivatta auton lavalle, samoin tavaramme ja matkamme jatkui taas kohti laboratoriota.

Päästessämme laboratoriolle meidät otettiin hyvin vastaan. Professori opasti meitä eteenpäin ja esitteli meille aloituspokemonit. Chespin, Fennekin ja Froakie. Katselin hetken kolmea pokemonia, mutta mikään niistä ei tuntunut juuri 'siltä oikealta'. Katsoin avuttomasti hetken professoria ja kävin mielessäni läpi monesti, jos sittenkin jokin näistä kolmesta olisi sittenkin 'se oikea'. Epävarmuuden tunne ei kuitenkaan kadonnut joten käännyin hetkeksi poispäin.
”Eikö olisi vielä mitään muuta vaihtoehtoa? Ihan mitä vain. Professori kiltti”, se oli ensi kertaa, kun sanat tulivat suuhuni suoraan sydämestä. Professori vaikutti hetken aikaa mietteliäältä, kunnes hänen ilmeensä kirkastui taas.
”No sinulle saattaisi tosiaan sopia paremmin yksin. Erikoistapaus. Seuraa minua”, professori naurahti ja johdatti minut puutarhaan, joka oli täynnä pokemoneja. Ihastelin niitä hetken kunnes professori viittoi minua seuraamaan. Seurasin reippaasti perässä, kun kuulin jostain kovia pamauksia ja erotin jonkin hakkaamasta itseään puuhun.
”Tässä se on. Larvitar. Olisiko tämä se mitä haet?” professori kysyi ja katsoi minua. Larvitar pysäytti hetkeksi puunhaukkauksensa ja katseemme kohtasivat. Silloin jokin, kuin sähkövirta kulki lävitseni. Sydämeni jätti lyönnin väliin tai jotain sellaista yhtä kliseistä, mutta tiesin jotenkin heti, että Larvitar olisi minun pokemonini. Nyökkäsi professorille myöntävästi.
”Kyllä. Juuri tätä minä tarkoitin. Larvittaressa on sitä.... Jotakin”, sanoin ja katsoin taas Larvittareen.
”Se tuotiin tänne loukkaantuneena ja se on etsinyt itselleen vastahakoisesti jotakuta, joka huolehtisi siitä. Kuitenkaan sen äkkipikainen luonne ei ole kaikista halutuin piirre ensimmäisessä pokemon kumppanissa, joten koska olette molemmat samanlaisia tulisieluja... Voisitte vaikka täydentää toisianne”, professori sanoi ja ojensi minulle pokepallon.
”No niin Larvitar. Haluaisitko lähteä minun mukaani?” kysyi rauhallisesti ja katsoin pokemonia. Se näytti selvästi vastustavan ajatusta, mutta viskasin silti varomattomasti pokepallon sitä päin. Punainen valo imaisi Larvittaren sisäänsä ja pallo pyöri nurmella joitakin minuutteja kunnes se aukeni uudelleen ja Larvitar vapautui.
”Larvi. Larvitar”, se murahti ja potkaisi pallon takaisin minua päin. Onnistuin onnekkaasti väistämään iskun ja Larvitar jatkoi harjoituksiaan puuta vastaan.
”Se ei tainnut lämmetä ajatukselle. Jospa ottelisit sen kanssa”, professori ehdotti.
”Ottelisin? Minkä avulla? Ei minulla ole pokemonin pokemonia saanen huomauttaa”, murahdin yhtä tympääntyneenä kuin Larvitar.
”En tarkoittanut ihan sitä. Meinasin, että ottelisitte yhdessä esimerkiksi sitä sinun kaveriasi Tannerta vastaan. Hänellä, kun on nyt oma pokemoninsa. Voisitte kasvattaa välillenne ikuisen siteen, mutta jos se ei toimi joudut valitsemaan jonkun toisen pokemonin”, Sycamore selitti. Pyörittelin ajatusta hetken aikaa päässä ja katsoin sitten Larvitaria. Ottelu taisi houkutella sitä, joten se katsoi minua silmiin ja nyökkäsi.
”Larvi. Larvitar. Larvi. Larvi. Larvitar”, se sanoi hyväksyen ottelutarjouksen. Nyökkäsin ja silloin Tanner saapui puutarhaan. Katsoin pojan kädessä olevaa pokepalloa.
”Hyväksyisitkö ottelutarjouksen Tanner?” professori ennätti kysyä ennen minua. Tanner hymyili hieman ja nyökkäsi hyväksyvästi. Siirryimme siis ottelukentälle.

”Minä toimin sitten ottelun tuomarina. Ottelu Cobaltin ja Tannerin välillä on alkamassa. Molemmilla on käytössään yksi pokemon ja ottelu päättyy, kun jomman kumman pokemon ei pysty jatkamaan ottelua”, professori selosti ottelun säännöt.
”Olen valmis voittamaan”, Tanner totesi. Larvitar otti itselleen hyvän hyökkäysasennon ja valmistatui tulevaan otteluun.
”Tässä sinulle pokedex. Saat siitä selville, mitkä ovat Larvitarin liikkeet”, professori sanoi ja ojensi minulle pokedexin minulle. Otin sen vastaan ja suuntasin sen Larvitariin. Sain selville, että se osasi Biten, Leerin ja Sandstormin.
”Kiitos professori. Tämä auttaa paljon. Muista sitten Larvitar, että toimimme yhdessä. Tottele ohjeitani ottelun aikana”, huudahdin pokemonille. Larvitar nyökkäsi vastahakoisesti. Tanner otti esiin pokepallonsa ja katsoi sitten minua.
”Tässä minun kumppanini. Tule esiin, Fennekin!” Tanner huusi ja heitti pallon ilmaan. Sieltä vapautui suloinen, mutta voimakas kettupokemon.
”Sitten, ottelu alkakoon!”, Sycamore julisti.
”No niin Larvitar. Aloitetaan. Iske ja tee Bite!” huusin ensimmäisen käskyn ja Larvitar syöksyi matkaan. Se tarrasi vahvoilla hampaillaan kiinni Fennekiniin ja kettupokemon oli selvästi ahdingossa, mikä sain Tannerin hätääntymään.
”Älä luovuta Fennekin. Iske ja tee Scratch!” Tanner huusi vastahyökkäyksen ja Fennekin onnistui karistamaan Larvitarin kimpustaan Scratchin avulla. Kettupokemon raapi Larvitaria, mutta se ei tuottanut kivi- ja maatyypin pokemonille paljoakaan vahinkoa.
”Kyllä sinun pitäisi tietää etteivät normaali-tyypin liikkeet toimi kunnolla kivi- ja maatyypin pokemon Larvitariin. Larvitar. On aika iskea takaisin! Tee Leer!” Larvitar oli kuitenkin hyvin ärtynyt Scratchin jäljiltä, joten se ei ottanut käskyjä kuuleviin korviinsa ja iski Fennekiniä voimakkaalla Bitella. Larvitar nosti Fennekinin ilmaan ja viskasi kettupokemonin voimalla vasten kovaa ottelukenttää.
”Larvitar. Sinun piti totella minua!” karjaisin pokemonille ja iskin maata jalallani. Fennekin nousi iskun jäljiltä vielä ylös, joten Tanner näki hetkensä tulleen.
”Fennekin. Tee nyt Ember!” Tanner huusi ja Fennekin syöksi suustaan liekehtiviä kipinöitä. Ne osuivat voimalla Larvitariin ja se oli menettää tasapainonsa.
”Jatka Fennekin. Tail Whip!” Tanner antoi seuraavan käskyn.
”Tail Whip on liike, joka vähentää vastustajan puolustusta. Vastataan siihen Leerillä!” huusin ja Larvitar teki vihdoin työtä käskettyä.
”Ei anneta niiden nousta niskanpäälle. Aika tehdä Sandstorm!” Larvitar sai kentälle aikaan voimakkaan hiekkamyrskyn, joka riepotteli Fennekiniä.
”Voi ei! Fennekin!” Tanner huusi.
”Iske nyt Bitella ja lopeta tämä!” huusin Larvitarille.
”Väistä! Ja sitten Scratch!” Tanner huusi ja Fennekin väisti iskun vaivoin ja raapaisi voimakkaasti Larvitaria. Larvitar toipui iskusta nopeasti.
”Ei anneta sen levätä. Käytä päätäsi ja pukkaa Fennekin ilmaan! Sitten teet Bite!” huusin käskyjä ja Larvitar seurasi niitä. Fennekin putosi voimalla takaisin ottelukentälle, mutta yritti vielä kerran nousta ylös, mutta pökertyi lopulta uupumuksesta.
”Fennekin!” Tanner parkaisi ja juoksi kettupokeonin luokse.
”Fennekin ei voi jatkaa. Joten voittaja on Larvitar. Ottelun voittaa Cobalt!” professori Sycamore päätti ottelun.
”Vau me teimme sen Larvitar! Aivan mahtavaa!” huudahdin ja juoksin syleilemään Larvitaria. Ilon sokaisema pokemon loikkasi syliini ja riemuitsimme ensimmäisestä voitostamme.
”Olit mahtava Fennekin. Lepää nyt rauhassa”, Tanner kuiskasi ja palautti Fennekinin takaisin palloonsa. Sitten poika käveli takaisin luokseni ja ojensi kätensä onnitellakseen.
”Se oli hieno ottelu ja tuo Larvitar on todella vahva. Onnitteluni”, Tanner lausui. Laskin Larvittaren takaisin maahan ja sitten me kättelimme. Tanner ei jäänyt kantamaan kaunaa häviöstään, vaan vannoi vain voittavansa minut ensi kerralla.
”Se jääköön nähtäväksi”, naurahdin ja katsoin sitten Larvitaria.
”Larvi, Larvitar”, se äännähteli.
”Kuules. Tarvitsisin juuri tuollaista, vahvaa pokemonia matkallani, joten suostuisitko nyt minun kumppanikseni?” kysyin ja ojensin pokepallon kohti Larvitarta. Pokemon näytti mietteliäältä ennen kuin hyväksyvästi koski pokepalloa ja antoi punaisen valon taas imaista itsensä sisäänsä. Pallo pyöri kädessäni kunnes se napsahti napakasti kiinni sen merkiksi, että olin napannut Larvitarin.
”Mahtavaa! Sain Larvitarin! Tule esiin!” iloitsin ja kutsuin uuden ystäväni takaisin ulos. Silitin Larvittaren päätä ja se pökkäsi minua lempeästi.
”Larvi. Larvi. Larvitar”, se sanoi vahva sävy äänessään.
”Minusta on aika tylsää kutsua sinua vain Larvittareksi, joten meidän täytyy keksiä sinulle jokin lempinimi. Kävisikö... Esmeralda?” totesin pokemonille vakavana. Larvitar nyrpisti nenää nimiehdotukselleni ja jäin pohtimaan hetkeksi.
”Entäs... Astrid, Mikaela, Ruby, Jessie, Sky...”, Larvitar ei lämmennyt millekään nimistä. Pinnistin siis mieltäni ja yritin keksiä sopivan nimen.
”No kävisikö Coral. Koska olet vihreä se tuo mieleen korallin”, ehdotin viimeiseksi. Silloin Larvitar näytti miettivän tarkasti ja lopulta se hyväksyi uuden nimensä.
”Loistavaa. Voin siis tästäedes kutsua sinua Coraliksi”, sanoi iloisena ja silitin Coralin päätä.
”Oikein hieno nimi. Coral”, Tannerkin totesi ja kutsui Fennekinin uudelleen esiin. Fennekin tervehti lempeästi Coralia, mutta Larvitar ei ollut vastaanottavainen vaan kaatoi kettupokemonin nurin. Fennekin suuttui siitä ja iski Coralia Emberillä. Onnistuimme kuitenkin erottamaan ne kaksi tappelupukaria toisistaan.
”Lopettakaa nyt. Ei nyt ole hyvä aika aloittaa uutta ottelua. Rahoittukaahan nyt”, estelin pokemoneja ja menin seisomaan niiden väliin.
”Olisi ihan kiva, jos tulisitte toimeen. Matkustamme kuitenkin kimpassa”, Tanner huomautti.
”Siitä puheen ollen... Voitaisiinko vaihtaa muutama sananen?”, kysyin Tannerilta varovasti.

Siirryimme hieman sivummalle juttelemaan. Tanner kehuskeli kokoajan kuinka me ensin voitamme Kalosin ja sitten koko maailman ja meistä tulee maailman parhaita ja sitä rataa. Vedin syvään henkeä ja katsoin kohti Tannerta.
”Tuota noin. Voi olla, että niin ei koskaan tule tapahtumaan”, sanoin kylmänrauhallisesti ja istahdin professorin laboratorion aulassa olevalle sohvalle.
”Miten niin? Mehän lähdetään kiertämään Kalosia yhdessä? Eikö niin?” Tanner sanoi jo hiukan huolestunut sävy äänessään.
”Niin tuota juuri siitä. Minä kun olen ajatellut lähteä muualle”, sanoin tavalliseen, suorasukaiseen tapaani.
”Muualle? Minne muualle? Jonnekkin kauas?” Tanner kyseli hätääntyneesti ja pyöri ympyrää.
”No se paikka on aika kaukana Kalosista. Paikan nimi on Roihu”, selitin Tannerille.
”Vai, että Roihu. Ja aijot lähteä sinne aivan yksin?” Tanner kysyi lisätietoa. Nyökkäsin pojalle vastauksen, kun aluksi en löytänyt edes sanoja.
”Niin, kun... Kaipaan maisemanvaihdosta enkä halua nähdä perhettäni hetkeen... Tiedät kyllä millaisia he ovat ja... Ja... Toivon, että ymmärrät”, sanoin kiusaantuneena.
”No voi herranjumala sinun kanssasi Cobalt Hodkings. Minä karkasin kotoa, jätin isovanhempani, perheeni, elämäni, kaiken. Jätin jopa meidän vahti-Houndourin yksin, ilman kaitsijaa. Vain siksi, että voisimme yhdessä lähteä kiertämään Kalosia, näkemään maailmaa, haastamaan saleja ja tulemaan maailman parhaiksi. Miksi kuulen suunnitelmistasi vasta nyt?” Tanner oli sanalla sanoen melkoisen hämmentynyt kaikesta.
”No tuota... Halusin aluksi, että tosiaan lähtisimme kiertämään Kalosia. Sitten aloin taas miettiä, mitä todella tahdon. Ja törmäsin netissä Roihun saaristoon. Kiinnostuin siitä niin, että päätin muuttaa omia suunnitelmiani, mutta en halunnut samalla pilata sinun suunnitelmiasi. Voit lähteä kiertämään Kalosia yksin. Tulla parhaimmaksi. Sitten voimme otella uudestaan ja katsoa kuinka paljon toinen on matkansa aikana kehittynyt. Ymmärrätkö? Tämä voisi olla meidän molempian parhaaksi. Sinun ja minun. Larvittaren sekä Fennekinin. Kiltti Tanner. Ymmärrä nyt minunkin kantani tässä asiassa”, puhuin suuria sanoja suoraan sydämestä. Katsoin sitten Tannerta silmiin ja yritin saada hänet yhteisymmärrykseen. Tanner oli hieman apea.
”Ymmärrän kyllä. Suuri unelmani ei toteudu välttämättä minun kanssani. En aio estellä sinua, koska millainen ystävä silloin olisi. Joten kouluttakoot kumpikin meistä pokemoninsa parhaaksi katsomallaan tavalla, tavataan sitten uudestaan ja uusitaan tämänpäiväinen ottelu”, Tanner sanoi ja hymyili varovasti. Yritin vastata tuohon hymyy ja sitten me halasimme toisiamme nopeasti.
”Kiitos Tanner. Tästä syystä olet paras ystäväni. Ja ainoa ystäväni. Ja ainoa, joka ylipäätään sietää käytöstäni”, sanoin tavalliseen tapaani.
”No tuo on totta, mutta minun on aika lähteä. Uudet haasteet odottavat minua ympäri Kalosia. Näet vielä, minusta tulee Kalosin pokemonmestari!” Tanner uhmasi ja haki reppunsa professorin auton lavalta. Hyvästelimme toisemme ja Tanner lähti kävelemään kohti Route 4.

Lentoni Roihuun lähtee vasta iltapäivällä, joten kulutin aikaani autellen professoria ja harjoitellen Coralin kanssa. Sen erityisvahva Bite teki puista helposti selvää. Huomasin sen itsenäisen harjoittelun tuloksen välittömästi.
”Pian pääsemme aloittamaan matkamme aivan uudessa paikassa Coran. Usko pois vain. Tästä tulee vielä mahtavuutta!” huudahdin innoissani. Coral vastasi intooni ja jatkoimme harjoittelua, kunnes professori Sycamore kutsui meidät kanssaan syömään. Otimme tarjouksen mielellämme vastaan ja samalla ehdin käyttää Coralin pokemonkeskuksessa. Kävelimme professorin kanssa sisälle pokemonkeskukseen ja hän neuvoi miten toimia. Annoin siis Coralin pokepallon hoitaja Joylle ja hän sekä hänen Audino apulaisensa katosivat tutkimaan Coralin kuntoa. Pian se palasikin taas luokseni entistä ehompana.
”No minkälaisesta ruoasta pidät eniten? Tässä lähellä on hyviä ruokapaikkoja, kuten yksi loistava sushipaikka”, Sycamore kertoi.
”Sushi kuulostaa hyvältä”, totesin ja lähdimme yksissä tuumin ravintolaan. Vaihdoimme kuulumisia syödessämme.
”Mitkä ova tulevaisuuden suunnitelmasi?” professori aloitti keskustelun.
”No ei mitään sen erikoisempaa kuin vain Roihun alueelle pääseminen. Siellä mietin sitten tarkemmin, mikä olisi paras ratkaisu”, totesin kylmästi.
”Hyvä on. Tuossa tilanteessa suunnitelmia voi siis onneksi aina muuttaa. Mutta tiedätkös. Minä sain loistavan idean. Kun sinulla kerran on vielä aikaa niin ottelisitko minua vastaan Lar... Tarkoitan tietenkin Coralin kanssa”, professori sanoi kiinnostavan ehdotuksen.
”Kuulostaa mielenkiintoiselta. Otan tarjouksesi vastaan ilomielin”, sanoin innoissani.
”Loistavaa, koska on eräs pokemon, jonka taitoja otteluissa olen halunnut seurata jo pitkään. Käykö ottelu heti ruoan jälkeen, kun olemme palanneet laboratoriolle?” professori jatkoi. Nyökkäsin ja aloin melkein ahmia ruokaa, koska en malttanut odottaa ottelua.
”Älä saata itseäsi ennen ottelua aivan ähkyyn. Malta mielesi nuorukainen”, professori rauhoitteli ja hidastin syömistahtiani.
”Ymmärrän, mutta minun ja Tannerin taistelun sai minut tajuamaan, kuin rakastan ottelemista. Sitä tunnetta. Sitä KAIKKEA!” sanoin intoa puhkuen.
”Ymmärrän. Mutta ei se tarkoita, että saisit ahmia ruokasi”

Vihdoinkin hetki koitti ja seisoin ottelukentän reunalla. Professori Sycamore vierelläni. Asetuimme kumpikin omalle paikallemme ja kutsuimme esiin pokemonimme. Coral astui ulos intoa puhkuen, kun taas professorin pokemonia en edes tunnistanut, joten otin pokedexin avuksi.
”Castform. Sääpokemon. Castform pystyy vaihtamaan tyyppiään säätilan mukaan. Castform käyttää tätä kykyä suojaamaan pientä kehoaan”, luin pokedexistä.
”Aivan niin. Castform on erikoinen pieni pokemon, koska se pystyy vaihtamaan tyyppiään pelkästään sään perusteella”, professori Sycamore kehui.
”No se tarkoittaa, että heillä voi olla etu”, mutisin itsekseni.
”Ottelu professori Sycamoren ja kouluttaja Cobaltin välillä on alkamassa. Molemmilla on käytössään yksi pokemon ja ottelu päättyy, kun jomman kumman pokemon ei pysty enää jatkamaan ottelua. Aloittakaa ottelu!” professorin avustaja julisti kisan alkaneeksi.
”No niin Coral. Aloitetaan. Iske siihen Bitella!” huusin ensimmäisen käskyn. Coral lähti liikkelle ja hyökkäsi nopeasti kohti Castformia.
”Väistä se tekemällä Water Gun”, professori antoi myös käskyn. Vahva vesisuihku osui lujaa suoraan Coraliin. Coral lennähti maahan, mutta nousi uudelleen pystyyn.
”No niin. Tee sitten Sandstorm!” huusin ja Coral nostatti kentälle hiekkamyrskyn.
”Anna mennä Castform. Iske ja tee Powder Snow!” professori antoi uuden käskyn. Castform puhalsi kylmää tuulta suoraan päin Coralia, mutta tämä ei antanut periksi.
”Iske nyt. Tee Bite!” huusin ja Coral syöksähti suoraan kohti Castformia ja iski siihen lujasti bitella sulkien Castformin leukojensa väliin. Castform yritti pyristellä itseään vapaaksi.
”Voi ei! Castform! Anna mennä. Weather Ball vapautuaksesi!”, professori määräsi ja Castform seurasi ohjeita, jonka vuoksi Coralin oli päästettävä irti. Hiekkamyrsky kuitenkin vahingoittaa samaan aikaan Castformia.
”Nyt tee Leer ja laske sen puolustusta”, Coral seurasi ohjeita.
”Sandstorm on saatava loppumaan mutta miten... Eikun nyt minä tiedän... Castform tee nyt Rain Dance!” professori mutisi aluksi vain itsekseen, mutta antoikin sitten uuden käskyn. Castform iski voimakkaalla Rain Dancella, joka sai Sandstormin katoamaan.
”Voi ei. Sandstorm katosi. No ei anneta sen häiritä. Iske nyt ja tee Bite”, annoin uuden käskyn.
”Äläpäs hoppuile. Pääset näkemään yhden Castformin muodonmuutoksista. Totta tosiaan, se vaihtoi muotoa ja näytti pian aivan eri pokemonilta. Katsoin apua pokedexistä.
”Se on nyt vesityyppiä. Ei hyvä. Coral ei pärjää sille kivi- ja maatyyppinä”, mutisin itsekseni käärmeissäni.
”No niin Castform. Tee nyt voimakas Hydro Pump!” professori antoi ratkaisevan käskyn ja Castform iski kaikella voimalla suoraan kohti Coralia. Coral lensi pienen matkan ilman halki kunnes putosi pökertyneenä maahan.
”Coral ei voi enää jatkaa. Voittaja on Castfom. Ottelun voittaa professori Sycamore”, professorin apulainen päätti ottelumme. Coral alkoi heräillä ja näytti hyvin ärtyneeltä.
”Älä nyt Coral. Ei häviössä ole mitään hävettävää. Olit joka tapauksessa mahtava. Lepää nyt rauhassa”, sanoin ja kutsuin pokemon takaisin palloon. Kättelimme professorin kanssa ja hän hymyili minulle leveästi.
”Olet taitava kouluttaja. Coral valitsi kouluttajansa viisaasti”, Sycamore kehui.
”Kiitos professori”, vastasin.
”Mutta eikös sinun koneesi lähdekkin pian. Meidän pitää pitää kiirettä! Tulehan nyt sieltä. Heitän sinut lentokentälle”, professori totesi ja nyökkäsin vastauksen. Juoksimme professorin autolle ja suuntasimme kohti Lumiose Cityn lentokenttää.

Olimme sopivan ajoissa perillä ja kentällä vaihdoimme vielä viimeiset kuulumiset. Kävin hoitamassa Coralin haavat kentän yhteydessä olevassa pokemonkeskuksessa ja kävelin kohti lähtöselvitystä, professori rinnallani.
”Se on menoa nyt”, totesin vakavana.
”Totta. Nyt on enää myöhäistä perääntyä, joten toivotan sinulle vain rutkasti onnea matkallesi”, professori sanoi hymyillen. Vastasin tähän hymyyn ja kättelin professoria viimeisen kerran.
”Ensi kerralla, kun näemme. Voitan sinut”, silloin ilmeeni sanalla sanoen kalpeni, kun erotin lentokentän lasiovien takaa tuttuja hahmoja. Äitini, pikkusiskoni ja isäpuoleni. Minulle iski lievä pakokauhu ja otin muutaman juoksuaskeleen.
”Odota nyt sinä senkin pikku riiviö! Ihan kuin sinä voisit noin vain lähteä minnekkään nuorimies!” äitini ääni kaikui lentokentän käytävillä.
”Aion lähteä joka tapauksessa. Sanoit sinä tai kuka vaan mitä tahansa. Tämä on minun elämäni, joten jätä minut jo suosiolla rauhaan”, murahdin. Olin sanalla sanoen todella ärsyyntynyt ja vihainen, että tunteiden hallitseminen oli vaikeaa.
”Senkin keskenkasvuinen mukula. Et lähde minnekkään. Olet vielä alaikäinen ja tottelet minua, onko selvä nulikka?” äitini oli selvästi vihoissaan. Pikkusiskoni seurasi tapahtumia sivusta ja isäpuoleni poltti sisällä laittomasti muutaman tupakan. Äiti tarrasi kiinni kädestäni mutta irrotin hänen otteensa vaistomaisesti. Otin muutaman askeleen taaksepäin ja hain pientä turvaa professorista.
”Hyvä rouva, teinä sallisin tämän nuoren miehen matkustaa minne halajaa”, professori aloitti keskustelun vakavalla äänellä.
”Ja mikä sinä olet siinä minua neuvomaan”, äiti murahti ja tönäisi professorin pois tieltä. Hän tarttui minua edellistä kertaa lujemmin ja alkoi raahaamaan minua kohti ovea. Nykäisin itseni voimalla irti ja katsoin äitiäni murhaavasti.
”Et voi ikuisesti kieltää minulta kaikkea. Haluan oman elämän, joten anna minun olla. Pieni tauko tekee hyvää meille molemmille, kun kierrän Roihun aluetta Coralin kanssa”, murisin ja käänsin selkäni kohti äitiä.
”Sinä olet vielä minun vastuullani, joten minä päätän, mitä teet ja milloin ja nythän sinä et ole lähdössä yhtikäs minnekään. Onko selvä?” äiti murisi takanani.
”Ei ole selvä. Minä lähden nyt elämään omaa elämääni. Tekemään omat ratkaisuni enkä enää jaksa muutenkaan jatkuvasti miellyttää sinua. Joten kaipaan pienen paussin koko elämästäni. Siksi minä lähden. Ymmärrä se. Onko selvä?” äitini oli tämän jälkeen hetken sanaton, joten professori otti itselleen suunvuoron.
”Hän on todistanut kykynsä pokemonkumppaninsa kanssa. Hän vahva, rohkea ja oikeudenmukainen eli kaikkea, mikä tekee hyvän kouluttajan. Antakaa hänen lähteä toteuttamaan itseään maailmalle. Kalosista on tullut hänelle jo aivan liian pieni”, professori puolusti minua. Äiti sähisi raivosta, mutta rauhoittui sitten sen verran, että sai avattua suunsa.
”Mene sitten, jos sinun on kerran pakko. Mutta kotiin et sitten palaa häntä koipien välissä, kun sateenkaarimaailmaunelmasi ovat menneet murskaksi”, hän sanoi kylmästi.
”En aiokkaan. Katsotaan nyt tulenko enää koskaan takaisin vai jäänkö jonnekkin matkan varrelle, kun löydän itselleni ensin vaikkapa paremman perheen”, murisin ja juoksin lähtöselvitykseen. Kinastelu äidin kanssa vei aina voimat ja sai minut voimaan pahoin. Halusin vain juosta pois, kauas pois. Kävelin metallinpaljastimen läpi ja nousin lentokoneeseen. En välittänyt enää siitä, mitä ympärilläni tapahtui. Sain viimein heittää hyvästit Kalosille, perheelleni ja entiselle elämälleni ja aloittaa kaiken alusta Roihun alueella.

Vastaus:

Oho, no olipa siinä teksti!

Hauskaa miten Cobalt aloitti matkansa Kalosista, eikä Roihusta - kekseliästä! Jännitys kieltämättä tiivistyi kun äkäinen äitimuori saapui paikalle! :o Kuvailit myös hienosti, otteluita unohtamatta. Jään innolla odottamaan Coralin ja Cobaltin tulevaa seikkailua uudella alueella.

Palkkioksi 20 PL + Coralille 13 exp!

Nimi: Kiwi

06.05.2018 16:37
Luku 1 :: Tyttöpoika pokemon

Daffy seisoi omassa huoneessaan ja katsoi itseään peilistä. Musta tukka oli sidottu kiinni ja vähintään yhtä mustat polvisukat ja shortsit jättivät jaloista nääkyviin vain pienen osan reittä. Punamusta flanellipaita sopi Daffyn mielestä hyvin ja loi upean asuyhdiselmän.
”Daffiira, tules jo alas”, äidin ärsyttävä ääni kuului alakerrasta.
”Juu juu”, Daffy vastasi niin hiljaa, että äiti tuskin edes kuuli.
Flanellipaitainen tyttö loi vielä viimeisen katseen punareunaiseen peiliin ja hymyili pienesti. Hän otti mustan reppunsa jota koristi kuva luisesta pokepallosta.

Daffy raahasi repun mukanaan alakertaan, jossa äiti hääri keittiössä. Hänen mukanaan hääri Munna, jonka äiti oli nimennyt Almaksi, ja Ralts, jonka äiti oli nimennyt Micaksi. Mica hämmensi jotain oudon hajuista soppaa, samalla kun Alma lisäsi sinne ainesosia.
”Daffiira, sieltähän sitä tullaan” äiti innostui ja kääntyi niin rivakasti tytärtään päin, että hänen käsissään olevasta taikinasta lensi muutamia möykkyjä ympäri keittiötä.
Daffy käveli keittiöön mitään sanomatta. Hän oli jättänyt reppunsa portaiden juureen.
”Daffiir-”, äiti aloitti muttei saanut lausettaan loppuun.
”Älä sano mua Daffiiraksi. Mä olen Daffy.”
Äiti katseli miltei pelästyneenä tytärtään ja räpäytti silmiään muutamaan otteeseen. Sitten hänen kasvoilleen palasi taas hymy.
”Niin niin, aivan aivan”, äiti totesi ja kääntyi takaisin taikinan pariin.

Daffy jäi seisomaan keskelle keittiön kaakelilattiaa ja katsoi hajamielisesti oudon väriseen soppaan, joka kiehui levyllä. Silmät jäivät tuijottamaan tyhjästi kun Daffy alkoi mietiskellä asioita.
Tänään olisi aika aloittaa jo kauan odotettu pokemonmatka. Pitäisi mennä hakemaan läheisestä pokemon hoitolasta joko muna tai adoptoida sieltä pokemon. Daffy ei ollut vielä uhrannut ajatustakaan sille, minkä pokemonin hän haluaisi. Joku erikoinen, sellainen jota ei jokaisella ollut. Valitettavasti niin pienessä kylässä kuin Ignis Town oli, niin siellä oli myös todella pieni hoitola pokemoneille. Se taas tarkoitti sitä, että hoitolan valikoima ei ollut mitään verrattuna vaikka laboratorioihin. Tietyllä tavalla Daffy pelkäsi, koska ei halunnut pettyä. Pettymys laskisi motivaatiota koko matkaa kohtaan, johon alunperin äiti oli hänet suostutellut. Olihan ajatus omasta pokemonmatkasta alkanut loppupeleissä kiinnostamaan, vaikka ensin se kuulosti aivan typerältä.

Daffyn hyvä ystävä Saro oli aloittanut matkansa muutama kuukausi sitten. Hän oli saanut itselleen Gastlyn, sillä oli ensimmäisenä ollut jonottamassa hoitolaan kuulessaan uusista pokemoneista. Aamun pikkutuntien valvominen hoitolan oven takana oli tuottanut tulosta. Gastly ja muut hieman erikoisemman tyypin pokemonit vietiin täällä heti käsistä. Siksi Daffy pelkäsikin, hoitolaan oli tuotu viimeksi eilen uusia pokemoneja. Parhaat oli varmasti jo viety. Eilen Danny oli soittanut ja kertonut saaneensa Buizelin. Se oli aika erikoinen verrattuna niihin Lillipupeihin ja Scatterbugeihin, joita hoitolassa riitti vaikka muille jakaa. Sellaista Daffy ei ainakaan halunnut, hän odotti mielummin vaikka muutaman kuukauden liää että uusi erä pokemoneja saapuisi.

”Mihin aikaan ajattelit sitten lähteä?” äiti herätti Daffyn ajatuksistaan.
Daffy käänsi hitaasti katseensa porisevasta sopasta äitiin. Hän tuijotti muutaman sekunnin äidin hieman ryppyisiä kasvoja, kuin ei olisi kuullut tai tajunnut mitä hän kysyi.
”En mä tiedä, varmaan aika pian”, Daffy totesi hartioitaan kohauttaen.
”Jääthän syömään?” äiti pyysi.
”No joo varmaan.”

Äiti kattoi astiotia pöytään Daffyn istuessa pöydässä vähän apaattisena. Hän katsoi kuinka äiti latoi laseja ja lusikoita pöytään, mutta ei oikeastaan katsonut. Hän vain liikutteli silmiään siinä missä äitin jalat liikuttivat äitiä, mutta aivot eivät rekisteröineet mitään. Viimeisenä äiti nosti valmiin sopan pöytään. Se oli edelleen oudon ruskeaa kuin aiemminkin. Varmaankin äitin uusi resepti. Niitä sai maistella alvariinsa, kun äiti halusi aina kokeilla uutta. Vaihtelu virkistää kuulemma. Niin äiti oli myös sanonut suostutellessaan Daffya aloittamaan matkaa.
Daffy kieritteli lusikkaa keitossa, otti sitä lusikkaan ja kaatoi takaisin lautaselle. Maku oli ihan hyvä, vähän kirpeä. Aika outokin.
”Mikäs on kun ei ruokakaan maistu?” äiti kysyi yhtäkkiä.
”Matka vaan jännittää”, Daffy totesi, vaikkei oikeasti itse edes tiennyt syytä yhtäkkiselle oudolle käytöksellen.
”No, varmasti Micaakin jännittää”, äiti totesi ja ryysti soppaa lusikastaan.
Daffy nosti katseensa keitosta ja nosti epäilevänä kulmakarvaansa.
”Miten niin?”
”Mitä miten niin?” äiti vaikutti hämmentyneeltä.
”Miten niin Micaa jännittää myös?” Daffyn äänessä oli nousevan myrskyn ääntä.
”Micanhan kanssa sinä matkasi aloitat? Otat sen, tiedäthän, alkupokemoniksi”, äiti sanoi ja vaikutti olevan ihmeissään tyttären hämmästyksestä.
”MITÄ?!”
Daffy nousi nopeasti seisomaan ja läimäytti kätensä niin kovaa pöytään, että hänen lasinsa kaatui. Onneksi se oli vielä tyhjä.
”Mä en todellakaan ota Micaa mukaan!” Daffy huusi silmät leimuten.
”Rauhoitupas nyt...”
”Mä meen sinne hoitolalle ja haen sieltä jonkun oikean pokemonin!” Daffy huusi katsoen äitiä kylmästi silmiin.
Äitin katse muuttui järkyttyneeksi. Hän nousi myös seisomaan, mutta paljon rauhallisemmin kuin Daffy oli noussut.
”Mitä sinä höpötät? Minkä oikean pokemonin? Mitä vikaa Micassa on?” äiti kyseli tyrmistyneen kuuloisena.
”No”, Daffy aloitti ja veti syvään henkeä.
”Se on vaan tollanen.”
”Mikä tollanen?” äiti tivasi.
”No.. Tollanen tyttöpoika pokemon”, Daffy sihahti.
Äitin silmät laajenivat. Miten Daffy edes osasi ajatella mitään tuollaista? Mikä tyttöpoika pokemon? Ihan kunnon pokemon se oli. Itsehän Daffy oli sen valinnut ollessaan 10 vuotias ja silloin hän oli ollut niin onnellinen uudesta ystävästään, että oli luvannut ottaa sen mukaansa matkalleen, kunhan kasvaisi. Nyt lupaus oli rikkoutumassa, ihan noin vain.
”Tyttöpoika pokemon”, äiti sanoi hitaasti ja istui penkilleen.
Daffy seisoi edelleen, mutta hänestä pystyi nähdä että häntä tavallaan hävetti mitä hän oli sanonut. Se oli aika erikoista, Daffy harvoin häpesi mitään. Nyt hän häpesi.
”Noh.. Jos Mico ei sinulle kelpaa, niin sitten varmaat joudut menemään sinne hoitolaan hakemaan jonkun paremman”, äiti sanoi juonittelevasti.
”Mut.. Tai siis..”
”Menes nyt.”
Daffy tiesi, että tuolla äänensävyllä äiti vain halusi hänet nöyrtymään ja ottamaan Micon. Oikeastaan, hetken Daffy oli jo hyväksymässä Micoa mukaansa. Nyt äitin ärsyttävä asenne toi roihun takaisin Daffyn silmiin.
”Niin menenkin”, Daffy sanoi ja lähti eteiseen.
Kirpeä keitto jäi keskelle pöytää, kun Daffy pamautti oven perässään kiinni. Äiti oli hieman ihmeissään ja samalla harmissaan, että hänen suunnitelmansa epäonnistui. Samassa äidin katse osui apeaan Raltsiin, joka oli ilmeisesti koko keskustelun ajan seisonut olohuoneen ovella, ja oli kuullut joka sanan.

Daffy käveli kiivain askelin kohti hoitolaa. Äidin asenne oli pilannut koko päivän. Hän olisi varmaan jo lähtenyt Mican kanssa, mutta äitin piti alkaa temppuilemaan taas. Eikä Daffyn ylpeys enään äitin kieroilun jälkeen antanut hänen vain ottaa Micaa ja lähteä. Tavallaan Daffy tosin toivoi, ettei hoitolalla olisi mitään hyviä pokemoneja, sillä silloin hän voisi mennä kotiin ja ottaa Mican. Ei se edes ollut niin paha. Vaikka se nyt näytti ihan tytöltä, ja niin tulisi seuraavassakin muodossa näyttämään, siitä voisi tulla voimakas pokemon. Gallade oli myös aika siisti, jos sen ehtisi kehittää Dawn Stonella ennen tasoa 30. Muuten siitä tulisi Gardevoir, ja silloin se olisi naisellisempi kuin koskaan.

Hoitolan vanha ja puinen ovi näytti aika ankealta. Koko rakennus näytti vanhalta ja pieneltä. Se näytti siltä, että voisi romahtaa minä hetkenä hyvänsä. Daffy vetäisi suloisen hymyn kasvoilleen ja koputti oveen. Hetken päästä sen avasi vanha, noin 60-vuotias nainen ryppyisillä kasvoilla ja harmaantuneilla hiuksilla.
”Moi, mä tulisin katsomaan niitä pokemoneja täältä”, Daffy sanoi kohteliaasti.
”Huoh, vieläkö näitä aloittelevia kouluttajia riittää? Niitä on täällä ravannut koko eilisen päivän ja tämän aamun”, nainen sanoi raakkuvalla äänellä.
Naisen äkäinen asenne sai pienen raivollisen kipinän syttymään Daffyn sisällä, mutta hän sai sen juuri ja juuri sammuksiin. Nyt ei saisi menettää malttiaan, vieraiden kanssa oli käyttäydyttävä.
”No, tules nyt sisään sieltä ettei lämpö karkaa”, hoitaja tiuskaisi.
Ulkona ei ollut edes kylmä. Toivottavasti naisella oli vain huono päivä. Daffy luki tämän nimikyltistä naisen nimeksi Anita.
”Täällä ei ole enää paljoa jäljellä, olet auttamatta myöhässä tyttöseni”, nainen selitti käheällä äänellään.
Ääni särisi inhottavasti korvaan, ja Daffyn mielestä nainen olisi vain saanut olla hiljaa ja olla selittelemättä turhia.
”Tuolla niitä on”, nainen sanoi ja osoitti raollaan olevaan oveen.
Anita ei selvästikkään ollut tulossa mukaan. Daffy siis avasi oven. Se narahti ikävästi, mutta nainen olisi vain hermostunut jos Daffy olisi siitä huomauttanut.
Pieni järkytys valtasi Daffyn kun hän näki mitä oven takaa paljastui. Siellä oli kapea ja pitkä käytävä, jonka reunoilla oli kolmikerroksisia kalterihäkkejä vieri vieressä. Jokaisessa kopissa kyhjötti pokemon yksinään. Niillä oli siellä vain pieni kippo vettä. Ei leluja rai ruokaa. Tämä sai Daffyn todellakin tulistumaan.
”Mitä tämä on olevinaan? Täällähän pokemoneja pidetään aivan liian pienessä tilassa! Ne eivät saa edes nauttia muiden seurasta, kun ne on suljettu noihin häkkeihin”, Daffy huusi ja palasi aulaan, jossa hoitaja istui puisen työpöydän takana.
”Mitä sinä siitä välität? Käy nyt vai hakemassa joku kiva pokemon sieltä”, nainen hoputti katsoen Daffya silmiin lasiensa yli.
”Mitä? Mä en todellakaa siedä tälläistä! Miltä susta tuntuisi olla teljettynä koppaan päivästä toiseen”, Daffy vauhkosi ja otti askeleen Anitaa kohti.
”Kuules, ne ovat vain pokemoneja...”
”Vain pokemoneja?”, Daffy huusi.
”Vain pokemoneja?!”
Nyt myös vanhalta naiselta alkoi mennä hermot. Hän nousi hitaasti ja uhkaavasti pöydästään.
”Kuules neiti, jos sinulla ei ole yhtään kunnioitusta vanheampiasi kohtaan, ole hyvä ja poistu”, nainen sanoi karmivan vakaalla äänellä.
Hänen silmänsä olivat edelleen kohdistuneet Daffyyn, uhkaavasi silmälasien takaa.
”Mutta toi on väärin!” Daffy yritti vielä.
”Ulos tai soitan poliisit!”
”Mä tässä soitan poliisit! Mä ilmoitan tästä paikasta.. Jonnekkin!!” Daffy kiljui, avasi oven ja paiskasi sen peräsään kiinni niin kovaa, että sekunnin murto-osan ajan hän pelkäsi sen halkeavan.

Koko kotimatkan hän käveli kädet puristettuina nyrkkiin ja mumisten jotain, kuinka hän näyttäisi tuolle ämmälle taivaan merkit, kunhan ensin aloittaisi matkansa ja tulisi todella vahvaksi. Siinäpä saisi sitten mummorukka kuulla asiaa vähän isommilta tahoilta. Daffy tiesi, että jos joku mitätön likka pienestä kylästä, kuten hän, menisi valittamaan mistään mitään, kukaan ei ottaisi häntä tosissaan. Olisi siis ensin saatava näkyvyyttä ja tunnettavuutta.

Kotona Daffy riuhtaisi oven auki ja läimäytti sen kiinni melkein yhtä kovaa kuin oli läimäyttänyt hoitolan oven. Hän paineli suoraan keittiöön äitin ja pokemoneiden luokse.
”No, missäs sinun pokemonisi on?” äiti kysyi viekkaasti.
”Se paikka oli ihan kamala! Siellä pidettiin pokemoneja häkissä ja kun mä sanoin siitä, se nainen siellä vaan sekos! S E K O S!” Daffy ilmoitti kovaan ääneen ja istui pöytään.
”Ettet itse vain hieman ylireagoinut?” äiti ehdotti.
”Aha okei, taas on kaikki mun syy, aikuisethan ei voi olla väärässä”, Daffy huokaisi teinimäisesti ja pyöräytti silmiään.
”Mico, mennään nyt vaan.”
Äitin silmät välähtivät ja hakivat Raltsia näköpiiriinsä. Se istui tiskipöydällä ja katseli arasti Daffyyn.
”Tuota.. En tiedä onko Mico kovin hmm.. innoissaan lähtemään kanssasi matkalle”, äiti sanoi takellellen.
”No mitä, ensin mulle suututaan kun en ota sitä ja nyt kun olisin ottamassa, sitä ei anneta”, Daffy valitti ja nousi seisomaan.
”Mico kuuli kaiken silloin ennenkuin lähdit sinne hoitolaan”, äiti sanoi ja piti katseensa visusti teekupissaan.
Daffy katsoi hetken suu pienesti auki äitin päälakea, ja kääntyi sitten Micon suuntaan. Mico vältteli katsomasta Daffyn suuntaan ja heilutti jalkojaan vaivaantuneena.
”Mico..”
Daffy käveli Micon luokse. Hän otti varovasti pokemonin syliinsä ja halasi sitä tiukasti.
”Anteeksi Mico”, Daffy sanoi hiljaa.
”En mä tarkoittanut.”
Mico vain nojasi vaitonaisena Daffyn olkapäätä vasten. Se ei ollut aivan varma, mitä ajatella. Daffyn sanat olivat todella tuntuneet pahalta, mutta Mico tiesi Daffyn kiihtyvän joskus ja silloin tyttö saattoi sanoa ilkeitäkin asioita.
”Tulethan sä silti mun mukaan”, Daffy kysyi laskiessaan Micon takaisin tiskipöydälle.
Mico seisoi pitkään hiljaa. Kyllähän sitä kiinnosti lähteä tutkimaan maailmaa, mutta Daffyn tulinen luonne oli sille toisinaan liikaa. Tytön seurassa sitä alkoi joskus ahdistaa, kun tyttö hermostui eikä tuntunut saavansa tunteitaan kuriin. Mico yritti hakea hätääntyneenä äidin katsetta. Se pyysi apua silmillään. Äiti nyökkäsi hymyillen ja Mico nosti katseensa Daffyyn. Se nyökkäsi varovasti ja nosti pienen hymyn kasvoilleen. Daffyn huulet muotoutuivat onnelliseen hymyyn.
”Mahtavaa Mico! Meistä tulee loistava tiimi!” Daffy hihkaisi ja nappasi Micon käsiensä varaan.
Äiti hymyili heidän takanaan lämpimästi. Asiat olivat siis kääntyneet parhain päin.
”Onko reppu jo pakattu?” äiti kysyi.
”Tietysti!”
Daffy laski Micon lattialle ja haki reppunsa. Hän nosti sen selkäänsä ja piti sen olkaimista kiinni kuin joku reipas partiolainen konsanaan.
”Hienoa, olethan pakannut sen huolellisesti? Että sieltä löytyy kaikki tavarat?” äiti varmisti.
”No aivan varmasti”, Daffy vakuutti.
Mico käveli eteiseen Daffyn viereen. Se loi nopean silmäyksen äitiin.
”Nohhh, nyt te sitten lähdette, vai?” äiti sanoi ja katsoi tytärtään päästä varpaisiin.
”Joo kai”, Daffy huomasi pientä epävarmuutta äänessään.
Hän yritti kuitenkin karistaa sen nopeasti pois. Hän tiesi haluavansa lähteä.

Daffy paukautti oven perässään kiinni ja veti syvään henkeä. Ilma tuoksui nyt aivan erillaiselta, jotenkin puhtaammalta ja.. vapaammalta? Daffy ei osannut kuvailla sitä. Tyttö katsoi vierellään seisovaan pokemoniin, joka katsoi myös häneen. He molemmat naurahtivat. Nopeasti Daffy nosti Micon olalleen. Mico laskeutui Daffyn selälle niin, että roikkui tämän olkapäässä vain pienten käsiensä avulla. Daffy alkoi juosta. Hän juoksi, mutta varmisti että Mico pysyi tämän olalla. Nyt oli alkanut vapaus, tuntui kuin olisi juuri päässyt kesälomalle koulusta. Kaikki tuntui niin onnelliselta. Daffy juoksi reppu selässä pomppien, aina ensimmäiselle routelle asti. Sen alkuun tyttö pysähtyi ja suki muutaman kerran tummia hiuksiaan.
”Tästä meidän matka alkaa”, hän sanoi hiljaa Micolle.

Vastaus:

Olipas ihana aloitustarina!

Tuli kyllä hymyiltyä ääneen, kun Daffy nosti mekkalan "tyttöpoika" pokémonista! :D olet taitava kirjoittaja, et jaarittele turhia ja tarina eteni nopeasti - mutta hyvällä tavalla. Muutaman kirjoitusvirheen bongasin, mutta näitähän sattuu.

Kerroit hienosti ja erilaisella tyylillä hoitolan pokémoneista, jotka oli sullottu häkkeihin - oli syytä pillastua!

Palkkioksi 13 PL ja Micolle 3 exp!

©2019 Pokémonhoitola Liekki - suntuubi.com